Sukupolvelta toiselle

Kuinka toivonkaan, että muistan väärin. Istun 1950-luvun alussa juuri koulunkäyntini aloittaneena 6-vuotiaana pikkupoikana pulpetissani. Opettajattarelta putoaa paperi lattialle. Nostan sen ylös, vilkaisen sitä koska osaan jo lukea, ja ojennan opettajalle. Hän sanoo moittivasti, että uteliaisuus ei kuulu sivistykseen. Ensimmäinen suuri törmäykseni vallitsevien asenteiden ja tapojen kanssa on tosiasia. Se tulee saamaan jatkoa. Kuulun sukupolveen, joka myöhemmin kyseenalaistaa ”kodin, uskonnon ja isänmaan” arvomaailman.

Bolesław Matuszewski, joka ennusti kirjoituksessaan Une nouvelle source de l’Histoire (1898) elokuvan laajat käyttömahdollisuudet, pohti myös sen rajoituksia. Hän totesi, että historia ei aina tapahdu siellä, missä sitä odottaa, ja että on helpompi kuvata tapahtumat kuin niiden syyt. Jos historia on meille muutakin kuin luettelo käydyistä sodista, niin mitä se on? Voisiko se olla yritys ei niinkään tietää kuin ymmärtää aikaisempia sukupolvia, siis silloisia ja nykyisiä kanssamatkustajiamme?

Elokuva The Woman with the 5 Elephants (Die Frau mit den 5 Elephanten, 2009) on monisyinen sukellus viime vuosisadan historiaan Euroopassa. Matka Ukrainasta Saksaan ja takaisin, matka kieleen ja kulttuuriin. Kun Dostojevskin mammutteja saksantanut Svetlana Geier silittää liinavaatteita ja pohtii sanojen tekstiili ja teksti yhteyksiä tai kun hän kertoo, mitä meille tapahtuu seuratessamme Raskolnikovin vaiheita, saamiamme oivalluksia olennaisempina näyttäytyvät kuitenkin hänen kasvonsa ja olemuksensa. Sanaton kohtaaminen, joka ei ole käännettävissä. Humanistin lähikuva.

Minua vainoaa tunne siitä, että niin tieto kuin ymmärryskin pyritään tänä ahneuden aikakautena ulkoistamaan informaatiopankkeihin inhimillisen kanssakäymisen ulottumattomiin. Tuleeko globalisaatiosta samanlainen ahneuden käsikassara kuin kristinuskosta tuli tai demokratia on nyt? Mehän myymme kituvaa demokratiaamme asevoimin maihin, joiden historia on paljon omaamme vanhempaa. Gutenbergin jälkeen arvot ovat siirtyneet sukupolvilta toisille monin eri tavoin, hitaasti tai nopeasti, lähiympäristöstä tai median maailmasta. Osaammeko elää monien samanaikaisten muutosten kanssa menettämättä tuntumaa naapuriimme ja siten myös itseemme? Onko pysyviä arvoja edes olemassa? Pitäisikö niitä olla?

Vietin lapsena pitkiä aikoja kahdestaan mummoni Olga Aleksandran kanssa. Päivän mittaan hän saattoi ääneen sanoa ehkä kymmenen lausetta vaikka opettajan leski olikin. Sanoitta siirtyi sitä enemmän. Läsnäoloa. Suhdetta omaan olemiseen ja ympäröivään maailmaan. Jotain samaa koin seuratessani isän ja pojan välistä kiintymystä elokuvassa The Last Rodeo (El Gaucho, 2009). Kehyskertomuksen mukaan isä haluaa välittää rodeoratsastajan mallin pojalleen. Elokuvan kuvista välittyy kuitenkin paljon enemmän. Päähenkilöiden suhde kärsiviin hevosiin on luonnollisesti erilainen. Vai onko sittenkään? Tuleeko pojasta rodeoratsastaja? Onko roolimallin seuraaminen niin suoraviivaista kuin julkisuuden hybriksessä tapahtuu?

Katoaako edellisten sukupolvien tietämyksestä jotakin olennaista meidän sitä huomaamatta? Hukkuuko tietoa ja kokemusta kaupallisen roskainfon alle? Milloin on viimeksi käyty suuri humanismikeskustelu? Sokrates-klausuuli ”tiedän että en tiedä” ei ole vain paradoksi, vaan yllyke uteliaisuuteen ja saadun tiedon pohdiskeluun. Onko meillä siihen malttia?

Timo Linnasalo
Elokuvaohjaaja ja -leikkaaja