Elokuvallisia saapumisia

Saapuminen ja lähteminen – kuten myös jälleennäkeminen, eroaminen, kohtalo ja tunteet – ovat sanoja, jotka tuovat mieleen elokuvien kuvastoa. Fiktioelokuvissa ei kuitenkaan juuri kerrota tarinoita maahanmuutosta, ikään kuin siirtolaisten lähtemiset ja saapumiset olisivat erillinen lukunsa. Ne tuntuvat kertovan enemmän ihmisryhmistä kuin yksilöistä, ja siksi yksittäisiä henkilöhahmoja on vaikeaa nostaa esille.

Maahanmuuttotarinat itse asiassa vaativat dokumenttielokuvan keinoja. Kuitenkin ne kerrotaan ensin uutisissa. Yhden tv-uutislähetyksen aikana nämä saapujat ja lähtijät näyttäytyvät ja katoavat yhtä nopeasti kuin aseman lähtöaulassa. Sen sijaan dokumentaristeja ajaa halu ottaa todellisuudesta mittaa ja tehdä siitä ymmärrettävää. Claudine Boriesin ja Patrice Chagnardin The Arrivals (Les arrivants, 2009) on tästä oiva esimerkki. He vievät kameran pariisilaiseen laittomien siirtolaisten vastaanottokeskukseen – niiden keskuuteen, jotka pyytävät paljon, koska heillä ei ole enää mitään. Kamera näyttää myös keskuksen työntekijöitä, jotka yrittävät aina yhtä rajallisten resurssiensa puitteissa vastata saapuvien pyyntöihin. Nämä saapumiset ovat niin aineellisten rajoitteiden kuin lakienkin ympäröimiä. Kameralla voi luoda tälle pakostakin epätäydelliselle maailmalle toisenlaisen kehyksen. Kamera yhdistää, se tarjoaa paikan, väliaikaisen mutta silti katoamattoman. Se ikuistaa ne muutamat tulokkaat, joita se seuraa. Ovatpa he sitten saapuneet perille tai joutuvat vielä jatkamaan matkaansa, heidän kuvansa jää mieliimme.

Maailmassa, jossa maahanmuuttajan henkilöllisyys on usein yhtä kuin hänen sormenjälkensä, dokumentaristit jättävät toisenlaisen jäljen. Paradoksaalista kyllä, nämä konkreettisen todellisuuden tarkkailijat onnistuvat tallentamaan jotain aineetonta: sielun, innon, uskon. The Arrivals alkaa kiehtovalla kuvalla norsujumalapatsaasta, jota tuodaan pariisilaiseen hinduyhteisöön. Laurent Chevallierin An Orchard in The Desertissä (La pépinière du désert, 2009) marokkolainen Mustafa, paluumuuttaja, on päättänyt jäädä maahansa sen sijaan, että olisi paennut Eurooppaan. Mustafasta on tullut imaami, jonka viisaat neuvot auttavat hänen kylänsä ihmisiä selviytymään nykymaailmassa. For the Best & for the Onionin (Pour le meilleur et pour l'oignon, 2008) ohjaaja Sani Elhajd Magori tarkastelee siirtolaiskysymystä vielä toisenlaisesta näkökulmasta. Elokuva kertoo nuoresta pojasta ja tytöstä, jotka lähtevät avioiduttuaan perheidensä luota. Lähteminen, sakramentti ja siunaus tuntuvat kaikki nivoutuvan yhteen.

Näissä elokuvissa nousee esiin henkisyyden, pyhän tai jumalallisen suojelun tarve, joka saa useita mahdollisia merkityksiä. Puhutaan samanaikaisesti sekä toivosta ja uskosta parempaan tulevaisuuteen että siitä voimasta – jota kaikilla siirtolaisilla ei ole – joka syntyy, kun kukin uskoo omaan tarinaansa koettelemuksista huolimatta. Tämä usko tuntuu olevan suoranainen velvoite, edellytys siihen, että pystyy säilyttämään sielunsa juurettomuudesta huolimatta, tai että pystyy jäämään maahansa, kuten Mustafa. Siirtolaisuuskysymykset vaativat yhteiskunnallisen ja poliittisen lähestymistavan, sillä lait ovat välttämättömyys, mutta inhimillisen ulottuvuuden näyttäminen voi valaista keskustelua ja auttaa ymmärtämään monimutkaista kokonaisuutta. Vain dokumenttielokuva pystyy käsittelemään tätä ulottuvuutta totuudenmukaisesti, ja siitä se ansaitsee kiitoksen.

Frédéric Strauss
Mediavirkamies Pohjoismaissa
Ranskan Ruotsin-suurlähetystö

Käännös Heini Lilja