Rienaava köyhyys

Katson Coco Schrijberin Bloody Mondays & Strawberry Pies -elokuvaa ja pian koen oloni epämukavaksi. En tiedä, mitä ajatella hollantilaisen elokuvan monotonisuudesta. Päähenkilö hoitaa työnsä hyvin, mutta työ on toisteista – ja oletettavasti huonosti palkattua. Hän ei kuitenkaan ole onneton millään sellaisella tavalla, josta saisin kiinni. Maailma on minulle vieras ja huomaan, että sellaiseksi sen mielelläni jättäisinkin. Pysyvää on jonkinlainen ulkopuolisuus. Tylsyys. Mielikuvitus surkastuu käytännön mahdollisuuksien puutteeseen. Tärkeää on oppia tyytymään. Voiko se kuitenkaan aina onnistua?

José Padilhan elokuvassa Garapa Brasiliassa on karnevaaliaika, eikä köyhien perheiden maitojauheannoksia näy. Valtio ei ehdi, maitojauhetta saa vasta juhlapyhien jälkeen. Elämä perheissä on toraisaa, sillä tulevaisuus ei juuri tarjoa toivoa ja epätoivoa on liikaakin aikaa katsella. Lapset juoksevat jaloissa. Sokeriruokoviinan terästämien vanhempien tappouhkauksista katoaa terä, niin jokapäiväisiä ne ovat. Riskeihin ei ole varaa, asiat on hyvä pitää mahdollisimman paljon ennallaan. Kaikki eivät kuitenkaan tyydy kurjuuteen: Berni Goldblatin The Hillside Crowd -elokuvassa rutiköyhät ihmiset kaivavat kultaa Burkina Fasossa laittoman kaivoksen syvyyksistä. He haaveilevat äkkinäisestä rikastumisesta, ja joskus sellainen hetkeksi sattuukin kohdalle. Jonkin sortin vapautta villin lännen kaivoskylässä on, mutta monet kaipaavat kotiin. Onko mahdollisuus sitoutua ja kuulua johonkin kuitenkin vapautta tärkeämpää?

Näissä elokuvissa ihmiset eivät ole ihmeen kauniita, jalokiviä slummien likaisuutta vasten. Heitä ei kohtaa odottamaton onnenpotku, ei mikään todellinen käänne ”parempaan”. Nämä ihmiset muodostavat likaisen taustan. Elokuvat kertovat köyhyydestä sellaisena kuin se on. Köyhyys ei ole kaunista missään todellisuudessa, ja se rienaa yhä lähempänä, ajattelen, kun jään raitiovaunusta Helsinginkadulla kävelläkseni lopun matkaa töihin. Olen ruokapankin kohdalla, jono on pidempi kuin viimeksi. Suomalainen alaluokka on kerääntynyt tänne. Sen näkee viimeistään silloin, kun joku avaa suunsa. Hajanainen purentakalusto ja epämuodikkaat kahdeksankymmentäluvun toppavaatteet. Pari pientä lasta jonottaa vanhempansa sylissä. Viinan syömiä kasvoja vilisee.

Joku on tehnyt pahvilaatikoista itselleen viraabelikoijan, jossa hän nukkuu. Seison kyhäelmän ääressä ja pohdin, pitäisikö soittaa ambulanssi. Mies pahveissa näyttää kuolleelta. Hiljainen joukko kiertää ympärilläni, kohta jaetaan ruokaa. Kukaan ei puhu mitään, täällä ei vaihdeta kuulumisia eikä puututa läpikulkijan tekemisiin. Sellainen ei tulisi mieleenkään, kohtahan hän on jo poissa. Ja tärkeintä on kuitenkin ruoka. Mies maassa liikahtaa. En koe kuuluvani tänne, mutten kykene liikkumaan. Tajuan, että käsillä on pysyvä hätätila. Yhteiskunnallinen apartheid on räjähtänyt käsiin Burkina Fasossa ja Brasiliassa – mutta myös Hollannissa ja Suomessa. Yhä useampi ihminen on aidattu irralleen toimivasta yhteiskunnasta. Ja muut ohjataan kävelemään ohitse. Me ja ne, nuo pelottavat köyhät.

Seuraavalla kerralla Helsinginkadun pahvilodju on kadonnut, mutta maassa makaa taas joku, ja on tammikuu ja pirun kylmä. Maan hallitus on yrittänyt kieltää, että täällä tarvittaisiin Euroopan unionin ruoka-apua, sillä se hävettää. Noloa apu onkin. Tämä on politiikkaa, samalla tavalla kuin köyhyys ylipäätään – huonoa politiikkaa, jonka seurauksena sadat tuhannet kituvat ja lopulta kuolevat.

Jaana Airaksinen
Kustantaja, kirjailija