Marcel Łoziński

Jos haluaisin etsiä Marcel Łozińskille paria puolalaisen dokumentin kehittämisessä, olisi se Krzysztof Kieślowski. He olivat parhaita ystäviä, ja kummatkin kuuluivat ohjaajasukupolveen, joka 1970-luvun alussa ei enää tyytynyt siihen, mitä heidän opettajansa Kazimierz Karabasz oli Łódźin elokuvakoulussa opettanut. He jättivät realistisen ympäristön tarkkailun ja alkoivat etsiä syvempiä, totalitääristä valtajärjestelmää kriittisesti kuvaavia tarinoita, joissa monissa oli ohjattuja, fiktiivisiä elementtejä.

Peruskonfliktin elokuvissa muodosti yksilön ja epärealistisen järjestelmän vastakkainasettelu. Sekä Łoziński että Kieślowski törmäsivät eri muodoissa sensuuriin. Erityiseksi osaamisen alueeksi muodostui rivien väliin kirjoittaminen, sellaisen ilmaisumuodon löytäminen, jota vastaavaa pykälää sensuurin ohjekirjassa ei vielä ollut. Hyvä esimerkki tästä on Łozińskin How to Live (1977), tarina Puolan Sosialistisen Nuorisoliiton kasvattavalta kesäleiriltä. Vain paria kuukautta aikaisemmin Ursuksen ja Radomin kaupungeissa ja muualla ympäri Puolaa työläiset olivat nousseet osoittamaan mieltään elintarvikkeiden hinnankorotusten takia. Tuhannet menettivät työpaikkansa ja monet mielenosoittajista saivat kohtuuttomia vankilatuomiota. Samaan aikaan Marcel Łozińskin elokuvan kuvaamalla leirillä tanssitaan ja nauretaan, vaikka mukana on yksilöitä, jotka eivät ole samaa mieltä. Monet muutkin hänen elokuvistaan saavat täyden merkityksensä vasta kun ne peilataan kulloinkin vallinneeseen yhteiskunnalliseen tilanteeseen Puolassa.

Kieślowskin dokumentaarit rakentuivat useimmiten yksilön tai pienen ryhmän tarinoista, Łozińskilla laajemmista teemoista ja kollektiiveista. Tämä ero johti Kieślowskin fiktion tielle, ja Łoziński löysi uuden alueen Puolan vaietusta historista. Näitä elokuvia ei DocPointin retrospektiivissä tällä kertaa nähdä, mutta mainitsen kaksi esimerkkiä: vuonna 1988 tehty Świadkowie (”Todistajat”), jonka aiheena on sodasta henkiin jääneiden juutalaisten lahtaus puolalaisten toimesta Kielcen kaupungissa vuonna 1946, ja vuotta myöhemmin valmistunut Las Katyński (”Katynin metsä”), jossa Neuvostoliiton salaisen poliisin NKVD:n keväällä 1940 murhaamien puolalaisten upseerien perheenjäsenet käyvät teloituspaikoilla, missä lepäävät tuhansien poliittisin perustein ammuttujen ruumiit.

Nuorten dokumenttiohjaajien koulutus Puolassa on alue, jolla Kieślowski ja Łoziński ovat likipäin tasoissa. Kieślowski oli perustamassa Katowicen yliopistoon medialinjaa 1970-luvun lopussa ja opetti siellä toistakymmentä vuotta. Łoziński on ollut perustamassa Andrzej Wajdan nimeä kantavaa Ohjauksen mestariluokkaa Varsovaan. Hän vastaa dokumenttielokuvan ohjauksen koulutuksesta. Tänään on Puolasta vaikea löytää nuoren ja keski-ikään päässeen polven dokumentaristeja, jotka eivät olisi jossakin vaiheessa olleet Kieślowskin tai Łozińskin oppilaita.

Ja lopuksi, jos minulta kysytään, mistä Łozińskin elokuvasta pidän eniten, vastaus lyhyt ja yksinkertainen: 89 mm from Europe (1993). Lännestä saapuneeseen matkustajajunaan vaihdetaan pyörien etäisyyttä, koska raideväli on 89 milliä suurempi, kun matka jatkuu Valko-Venäjältä Brześćin kaupungista itään. Työ etenee niin kuin mitään erikoista ei tapahtuisi, ja työläiset näyttävät synkeiltä. Matkustajavaunujen ikkunoista kurkkivat länsimaiset turistit. Tässä on lännen ja idän – Rooman ja Konstantinopolin – välinen raja. Myös Suomi on 89 millimetrin päässä Euroopasta.

Jarmo Jääskeläinen
Tuottaja, ohjaaja