Robert J. Flaherty

Amerikkalainen Robert J. Flaherty (1884–1951) on dokumenttielokuvan isä sanan täysipainoisessa merkityksessä: kun dokumenttielokuvasta puhutaan persoonallisena taiteena ja tietoisena itseilmaisuna. Ei-fiktiivisiä elokuvia oli tehty tuhansittain 1890-luvulta alkaen, ja pitkätkin ei-fiktiiviset elokuvat olivat nousseet suosioon jo silloin yhtenä päälajinaan tutkimusretkielokuva. Tuohon pitkään olemassa olleeseen genreen Flahertynkin elokuvat sijoittuivat ja kohottivat sen uudelle tasolle.

Flahertysta tuli ensi elokuvastaan alkaen yksi elokuvan suurista. Häntä ihailivat ja häneltä saivat innoitusta Jean Renoir, John Ford ja Sergei Eisenstein. Häntä on verrattu suuriin amerikkalaisiin runoilijoihin ja kirjailijoihin kuten Walt Whitman, Henry Thoreau ja Herman Melville. Hänen elokuvansa ovat oleellisia, kun ajatellaan Walter Benjaminin tavoin taiteen tehtävänä katoavan kokemuksen pelastamista, ja ne tarjoavat syvällistä aineistoa, kun pohditaan Claude Lévi-Straussin tapaan "villiä ajattelua". Näin siitäkin huolimatta ja ehkä juuri siksi, etteivät ne juuri koskaan olleet taltiointia oman aikansa jo modernisoituneista tavoista vaan rekonstruktioita elämänmuodosta, joka oli jo alkanut kadota. Kritiikki Flahertyn kansatieteellisiä lavastuksia kohtaan oli yleistä jo tuoreeltaan, mutta Flaherty näki dokumentaarisen kutsumuksensa vuosituhansien, ei vuosien, perspektiivissä.

Alkuperäiseltä ammatiltaan Flaherty oli malminetsijä, joka jatkoi isänsä ammattia rautatieyhtiön palveluksessa Hudsoninlahdella. Kun hän keksi ottaa mukaansa kameran, turkisyhtiön varoilla valmistui Nanook, pakkasen poika (Nanook of the North, 1922), sykähdyttävä mestariteos olemassaolon kamppailusta Pohjolan luonnon armoilla, rekonstruktio, josta oli karsittu modernin elämän tunnukset ja uudelleenluotu sukupolvia aikaisempia tapoja.

Paramount-yhtiön varoilla Flaherty matkusti perheineen kolmeksi vuodeksi Samoalle, jossa valmistui Moana, auringon poika (Moana, 1926). Kuvallisesti lumoava teos kertoi Moana-pojan kasvusta aikuisuuteen, ja John Grierson vakiinnutti käsitteen "dokumentaarinen" elokuvakritiikkiin sitä arvioidessaan. Kun Griersonista tuli Britannian dokumenttikoulukunnan isä, hän kutsui Flahertyn Englantiin, tuloksena Industrial Britain (1933). Michael Balconin tuottama Aransaaren mies (Man of Aran, 1934) toi Flahertyn sukujuurilleen Irlantiin. Kerrostalon korkuiset aallot järisyttävät elokuvassa, jossa kalastajat näyttävät, miten jättiläishaita pyydetään vanhoilla menetelmillä. Jälleen Flaherty turvautui suurtuottajan varoihin ja matkusti Alexander Kordan kustannuksella Intiaan. Rudyard Kiplingin aiheeseen perustuvassa Elefanttipojassa (Elephant Boy, 1937) Zoltan Korda ohjasi juoniosuudet ja Flaherty sykähdyttävät luontokuvaukset.

Toisen maailmansodan aattona Flaherty palasi kotimaahansa Yhdysvaltoihin. The Land (1942) oli eeppinen katsaus maanviljelyn tilanteeseen liittovaltiossa, ja kuvat Mississipin alueen eroosiosta olivat ekologista hälytysaineistoa. Standard Oilin rahoittamana Flaherty ohjasi viimeisen mestariteoksensa Louisiana Storyn (1948), jossa bayou country nähdään cajun-pojan silmin.

30 vuodessa Flaherty ohjasi vain kuusi täysin omaa elokuvaa. "Mutta millaisia elokuvia!" totesi G.W. Pabst. Koko myöhempään dokumenttielokuvaan, suomalaista Markku Lehmuskalliota myöten, on tehnyt vaikutuksen Flahertyn runollinen näkemys kadotetusta paratiisista ja rakkaudesta, joka yhdistää toisiinsa pohjoisen ja etelän miehiä ja naisia.

Antti Alanen
Kansallisen audiovisuaalisen arkiston KAVA:n tutkija