Mielikuvitus lentoon

En koskaan päättänyt ryhtyä nimenomaan dokumentaristiksi, asettaa itseäni pysyvästi tietynlaiseen muottiin. En ylipäätään pidä sanasta ”dokumentaristi”. Sillä pyritään rajaamaan tarkasti alaa, jonka tiedetään olevan huokoinen, jonka ääriviivat muuttuvat jatkuvasti ja joka on lähes verisitein yhteydessä alaan, jonka kanssa se asetetaan vastakkain: fiktioon. Onhan niin, että mielikuvat eivät ole yleensä ”todellisuuden” vaan luojiensa aikeiden mukaisia. Kaikesta huolimatta ensimmäinen elokuvani oli dokumentaari (His Master’s Voice, 1978) ja sen tekeminen innosti minua kuvaamaan toisenkin, sitten kolmannen ja sama innostus on jatkunut tähän päivään asti. Minusta on tullut ”dokumentaristi”, vaikka en sanasta pidäkään, eikä mikään ole onnistunut sammuttamaan intoani, eivät ponnistukset, joita projektin käynnistäminen ja omien demonien voittaminen vaativat, eivätkä uhat, jotka häilyvät henkilökohtaisimpien teosten olemassaolon ja esittämisen yllä.

Minulla on tarve luoda elokuvalle kehys, lähtökohta, josta voin rakentaa. Kehys syntyy siitä, mikä kuvattavien ihmisten kanssa työskennellessä sytyttää halun ja innostuksen. Kuvausten alkaessa en tunne määränpäätä enkä tiedä minkä reitin tulen valitsemaan. Paljon riippuu siitä mihin matkalla törmätään, työn tuloksista ja kohtaamisista. Tietysti matka on jokaisen elokuvan kohdalla omanlaisensa.

Elokuva kertoo aina jotain muuta kuin mitä sen on haluttu tai uskottu kertovan ja ehkä niin onkin parempi. Silloin kun aloitin Every Little Thingin kuvaukset La Borden psykiatrisella klinikalla, minun olisi ollut vaikea kuvailla elokuvan aihetta. Itse asiassa en oikeastaan pystyisi siihen vieläkään. Elokuva ei niinkään kerro La Borden klinikasta vaan on olemassa sen ansiosta. Emmin pitkään sen tekemistä… Kun ihminen saa kameran käteensä, hän saa valtaa toiseen ihmiseen. Tärkeintä onkin osata olla käyttämättä tätä valtaa väärin. Lopulta päätin tehdä elokuvan, sillä halusin kohdata oman pelkoni ja epäröintini, kaiken mikä minua pidätteli. Olennaista ei siis olekaan aihe itsessään, vaan kysymykset jotka heräävät minussa elokuvan myötä.

Kun aloitan uutta elokuvaa, hankin tietoa niin vähän kuin mahdollista. Mitä vähemmän tiedän, sitä paremmin sujuu. Sitä paitsi, minua ei kiinnosta tehdä elokuvaa jos tiedän aiheesta jo liikaa. Minulle on täysin vieras ajatus tehdä elokuva kaikkitietävästä näkökulmasta. Perustan ne mieluummin epätietoisuudelle. Louvre City on tästä hyvä esimerkki, sillä siinä ei ole minkäänlaista selostusta, vaikka muu tuotantoryhmä olisi halunnut sen lisätä. In the Land of the Deafia tehdessäni olin päättänyt sukeltaa viittomakielen outoon maailmaan kertaheitolla, ilman tulkkia tai muuta ulkopuolista apua. Aluksi olin hukassa… Olin kuitenkin päättänyt olla tapaamatta asiantuntijoita tai lääkäreitä tai opettajia. Jos olisin käyttänyt heidän apuaan, kuurot olisivat tunteneet tulevansa kuvatuiksi tutkimuskohteina.

Elokuvan täytyy säilyttää salaisuutensa ja jättää kysymykset ilman vastauksia. Varjoisat alueet, sanomattomat sanat, leikkiminen sillä mitä näytetään ja mitä ei, sillä mitä kerrotaan ja mikä jätetään oletusten varaan, näkymättömät osat, vastahakoiset henkilöhahmot; kaikki tämä kuljettaa katsojaa ja ravistelee ajatusmaailmaa ja pinttyneitä ennakkoasenteita. Silloin katsojan mielikuvitus pääsee lentoon. Jos kaikki on sileää, tuttua, läpinäkyvää, totuttua, rauhoittavaa ja ilman karkeutta ja esteitä, ei ole tarinaa, vain pysähtyneisyyttä.

Nicolas Philibert
Elokuvantekijä

Käännös Heini Lilja