Aho & Soldan -palkinto 2010: KITI LUOSTARINEN

Tarttuipa hän sitten oman elämänsä vaiheisiin tai muiden todellisuuteen, Kiti Luostarinen työstää elokuvansa periaatteella mitä syvemmälle yksityiseen mennään, sitä yleisempää löytyy. Hän ei ole pelkkä tarkkailija, vaan asettuu itse rohkeasti tarinansa sisään kokemaan ja kertomaan. Hän on ennakkoluuloton näkijä, tarkasti tuntojaan kirjaava kokija ja taitava kertoja.

Tuloksena on elokuvia, joihin itse kukin voi peilata omaa elämäänsä. Tarinat tarjoavat katsojalle mahdollisuuden luoda valoa myös oman tajunnan sokkeloihin, tunnistaa omia tunteita; tehdä matkaa omaan lapsuuteen (Sanokaa mitä näitte, 1992) tunkeutua omaan ruumiiseen (Naisenkaari, 1997) tai katsoa omaa kuolemaa silmästä silmään (Kuoleman kasvot, 2003).

Kiti Luostarinen ei ole koskaan opiskellut elokuvaa. Äidin baari ja matkustajakoti lapsuuden Riihimäellä sekä Helsingin yliopiston sosiaalipsykologian ja kasvatustieteiden opintojen jälkeiset tutkimustyöt tartuttivat jo valmiiksi uteliaaseen naiseen aidon kiinnostuksen erilaisten ihmisten todellisuutta kohtaan ja halun ymmärtää oman mielen sielunmaisemaa. Nuoruuden yksinäisiin hetkiin löytyi lohtu kirjallisuudesta, ennen kaikkea runoudesta. Lukemisen ohella syntyi maalauksia ja kuvia, joiden kautta hän kuin itsestäänselvästi rantautui elokuvan pariin. Kiti Luostarinen on yhtä lailla elementissään ja oma itsensä toimiessaan saksankielisenä oppaana Italiassa kuin etsiessään marttaystäviensä kanssa sieniä keskisuomalaisessa metsässä. Nopeasti sopeutuvana ja erilaisten ihmisten kanssa hyvin toimeentulevana, mutta tinkimättömän persoonallisena havainnoijana, käsikirjoittaja-ohjaajan työ sopii hänelle erinomaisesti.

Kaukana sensaatiohakuisuudesta tai eriskummallisista ilmiöistä Kiti Luostarisen elokuvat tunkeutuvat todellisuutta syvemmälle. Ne kyyristyvät elämän oleellisten asioiden äärelle. Hänen kärsivällinen ja kertakaikkisen positiivinen suhtautumisensa kaikkeen mihin hän ryhtyy jalostaa kiireettömästi itäviä elokuvanversoja kuin luonnonkappaleita, joita on turha käskeä tai kiiruhtaa. Niillä on, kuten luovalla työllä, oma tahtinsa, ne sykkivät omaa eloaan: etenevät ja pysähtyvät, lähtevät taas liikkeelle. Ne kypsyvät ajallaan, sillä niiden tekijä osaa hengittää sopusoinnussa maailmankaikkeuden kanssa. Näin kuvaushetkissä löytyy tilaa näkymättömälle ja aikaa arvaamattomalle. Kun tarina on huolellisesti rajattu ja kuitenkin jätetty kyllin avoimeksi, sen tekoa siivittää turvallisen luottavainen ilmapiiri. Niin väkevästi, että tekijä voi jättää hetkeksi kerronnan – menneisyyden ja tulevaisuuden, tarttua kuluvaan hetkeen ja kirjoittaa päiväkirjaan kuten Kiti elokuvassaan Kuoleman kasvot: ”Miksi miettiä tuonpuoleista kun voi elää tätä hetkeä? Riittää, että on ihminen.”

Kiti Luostarisessa henkii niin merkillisen harmonisesti ihminen ja tekijä, että niitä on mahdotonta erottaa toisistaan. Elämän ja työn välillä ei ole väliseiniä, suojamuureja tai ammatillista kikkailua. Elokuvan taide on pinnallisimmillaan tyyliä, vähän syvennettynä muotoa, mutta parhaimmillaan, kuten Kitin tapauksessa, se on väkevästi ihoon syöpynyt elämäntapa, joka ei pelkää pysähtyä nöyrästi edes hauraan hengityksen ääreen.

Sinne missä on sana, kuva ja sielu.

Kristina Haataja
Kääntäjä, kirjailija