Tahririn vuosi

Kahden Damaskoksen vuoden jälkeen palasin takaisin Suomeen tammikuun alussa vuonna 2011. Vallankumous Tunisiassa oli tuolloin jo alkanut. Laajalti arvuuteltiin siitä, leviäisikö se myös Egyptiin. Muistan hyvin tunnelman Syyriassa lähtöni alla. Kaikki naureskelivat ajatukselle, että Syyriakin voisi joutua vallankumouksen kouriin; niin epätodennäköiseltä ajatus tuntui. Arabimaiden vallankumouksen vuosi on osoittanut jälleen kerran, kuinka vaikea tulevaisuutta on ennustaa. Vuoden kuluessa Tunisiasta ja Egyptistä alkanut ”arabikevät” levisi voimalla myös Syyriaan, Libyaan, Jemeniin ja Bahrainiin. Myös monessa muussa maassa on ollut pienimuotoisempia levottomuuksia ja niiden seurauksena myös poliittisia muutoksia.

Kansannousujen seuraukset eri maissa ovat poikenneet toisistaan selvästi. Tunisiassa ja Egyptissä valta on vaihtunut, ainakin pinnallisesti katsoen. Muutos on ollut myös suhteellisen rauhanomainen. Libyassa Qaddafi kaatui pitkän ja verisen sisällissodan jälkeen länsimaiden sotilaallisella tuella. Bahrainissa vanha valta taas säilyi Saudi-Arabian sotilaallisella ja länsimaiden poliittisella tuella. Jemenissä ja varsinkin Syyriassa kaikki on edelleen auki huolimatta suuresta määrästä ihmisuhreja.

Arabikevät on tuonut arabimaailman paljon lähemmäksi Eurooppaa. Alue, joka niin monesta tuntui oudolta ja vieraalta, ja jonka ihmiset tuntuivat toimivan aivan erilaisten sääntöjen puitteissa kuin länsimaiden ihmiset, onkin paljon tutumpi. Vapauden ja demokratian kaipuu sekä yksilön oikeus arvokkaaseen elämään näyttivätkin yhtäkkiä yhdistävän arabimaailman ja lännen eivätkä erottavan niitä toisistaan. Eivätkö arabit vihanneetkaan länsimaisia arvoja, kuten George W. Bush julisti?

Ei ole sattuma, että arabikevät on laajalti vaikuttanut poliittiseen liikehdintään Espanjasta Wall Streetin kautta Venäjälle. Henkilökohtaisesti koin kaikkein vaikuttavimpana sen, että jopa Tel Avivin mielenosoituksissa, jotka kohdistuivat lisääntyvää eriarvoisuutta kohtaan, esikuvaksi nostettiin Tahririn aukion vallankumous. Vaatimus muutoksesta on kuulunut laajalti, ja passiivisena ja alistuvana pidetty ”itä” onkin näyttänyt tietä edistykselliselle ja aktiiviselle ”lännelle”.
Sarjan elokuvat kuvaavat loistavasti sitä toivon, innostuksen ja pelon ilmapiiriä, joka arabimaailmassa vallitsi kansannousujen alla ja aikana. Forbidden kertoo siitä, kuinka tähän on tultu, ja Tahrir – Liberation Square itse tapahtumista sekä tunnelmista vallankumouksen keskellä Kairon kuululla aukiolla. Liberaalista islamilaisesta teologista Nasr Abu Zaidista kertova Waiting for Abu Zaid -elokuva on pinnallisesti katsottuna erilainen aiheeltaan, mutta siinä keskipisteessä oleva uskonnon ja ajattelunvapauden suhde tulee väistämättä olemaan suuri kysymys vallankumousten jälkeisessä arabimaailmassa, jossa voimasuhteet määritellään uudelleen islamistien ja sekulaaria valtiota kannattavien välillä.

Abu Zaidista kertova dokumentti muistuttaa samalla siitä, että kaikki ei ratkea vallankumouksen myötä, vaan suuret yhteiskunnalliset kysymykset, kuten valtion, yksilönvapauden ja uskonnon rooli, ovat jäljellä. Kaiken kaikkiaan näiden dokumenttien sanoma on kuitenkin se, että toivo on suurempi kuin pelko. Dokumentit ovat hienosti mukana nopeasti muuttuvassa arabimaailmassa.

Hannu Juusola
Seemiläisten kielten ja kulttuurien professori - Helsingin yliopisto, Suomen Damaskoksen instituutin johtaja 2009–2011