Roskaa ja muotoilua

Maapallon ihmiset sairastavat tavarabulimiaa. Ympäröimme itsemme tarpeettomilla tavaroilla. Ahdistumme tai kyllästymme, heitämme ne pois. Mutta missä on pois? Sitä ei enää ole, se on kadonnut pois.

Jäteautot kärräävät kaatopaikoille loputtomasti roskaa. Sekaisin sullotaan myrkylliset ja kompostoitumattomat poisheitetyt tavarat. Maankuorta peittää haiseva, metaania kaasuttava pinta, joka ei hedelmöitä vaan tappaa. Lapset purkavat elektroniikkajätteitä, naiset ja miehet lajittelevat roskaa jätevuorien juurella. Se kuulostaa dystopialta mutta on karua todellisuutta kaikilla maailman suurilla kaatopaikoilla.

Länsimaisen kulttuurin voimakas arvomaailman mittari on design, muotoilu. Näytä minulle kotisi (tai toimistosi), niin kerron mihin sijoitut elämäntapakartalla. Kuluttaminen on kansalaisvelvollisuus, talouden rattaat eivät pyöri ilman kuuliaista ostajajoukkoa. Teollisuus syytää tavaraa, joiden ainoa tavoite on palvella hetki ja sitten hajota tai kadota. Joitakin kymmeniä vuosia taaksepäin kestävä oli hyvän muotoilun synonyymi. Tuotteen pitkä elinikä on tänään kaupallisesti kestämätön ominaisuus. Designtuoli, tämän vuoden uutuus, voi olla huomisen kaatopaikkaroska.

Utopiassa roskasta voi nousta uusien esineiden sukupolvi. Raaka-aineena voi käyttää mitä tahansa jo kerran kiertoradalle joutunutta, hylättyä tavaraa. Taiteen piirissä kiertokulun estetiikka on ollut jo kauan suosiossa. Intialainen nykytaiteen supertähti Subodh Gupta heijastaa teoksissaan yhteiskunnan murrosta. Hän käyttää veistoksiensa raaka-aineena arkipäiväisiä esineitä, jotka on ylennetty allegorioiksi. Waste Land -elokuvassa (2010) esiintyvä brasilialainen kuvataiteilija Vik Muniz taas haluaa muuttaa maailmaa käyttämällä aiheinaan Rio de Janeiron Jardim Gramachon kaatopaikalta löytämiään ihmisiä ja jätteitä.

Alan tunnetuin kierrätysmuotoilija on hollantilainen Piet Hein Eek, jonka salonkikelpoiset ja kalliit designkalusteet valmistetaan kierrätysalumiinista ja vanhasta purkujätepuusta. Palataan dystopiaan. Mitä tapahtuu Eekin tuoleille ja pöydille, kun niistä halutaan eroon? Pahimmillaan ne päätyvät kaatopaikalle, jossa ne eivät palaudu luonnon kiertokulkuun, vaan kasvattavat jätevuorta.

Planeettamme pinnalla tapahtuva teollinen toiminta tarvitsee täydellisen uudelleen ohjelmoinnin. Tällaisen suunnittelumallin tarjoavat kemisti Michael Braungart ja arkkitehti William McDonough Cradle to Cradle (C2C, Kehdosta kehtoon) -ideologiassaan. C2C-ajatusmallissa teolliset prosessit muutetaan jo itsessään ympäristöä ruokkivaksi. Kierrätys ulottuu tuotteiden loppukäytön jälkeiseen elämään, ne palautetaan kehtoon elinympyrän täydentämiseksi. Mallissa nykyinen kapitalistinen järjestelmä on mahdollista sopeuttaa luonnon kiertokulkuun hedelmällisellä tavalla. Yli 70 yritystä Amerikassa ja Euroopassa on jo ottanut C2C-mallin käyttöön.

Perinteinen esinesuunnittelu ei enää ole muotoilijoiden tärkein tehtävä. Suunnitteluprosessien on ulotuttava syvälle yhteiskunnan rakenteisiin. Luovat ammattilaiset pitäisi sitouttaa mukaan yhdyskuntaprojekteihin ensimmäisestä palaverista lähtien, ja heille pitäisi antaa mahdollisuus vaikuttaa tulevaisuuteemme. Voisiko tuloksena olla maailma ilman jätevuoria, köyhtynyttä luontoa ja huonoa omaatuntoa? Jardin Gramacho -kaatopaikan jätteiden keräilijöiden johtajan sanoin ”90 ei ole 100 prosenttia”. Niin kauan kun yksikin säilykepurkki heitetään katuojaan, tehtävä ei ole päättynyt.

Isa Kukkapuro-Enbom
Muotisuunnittelija

Henrik Enbom
Romumuotoilija