Mykkäelokuvakonsertti: Rien que les heures

Elokuvan historiassa kaupunkikuvauksien yksinäinen huippukohta osuu 1920-luvun toiselle puoliskolle. Tällöin valmistuneista keskeisistä elokuvista, jotka synnyttivät kaupunkisinfonian käsitteen, ehkä vähiten tunnettu on Alberto Cavalcantin Pariisi-kuvaus Rien que les heures. Samalla elokuva on monessa suhteessa ainutlaatuinen: ensimmäinen ja syvällisesti yksityinen, elävä, kärsivä ja iloitsevan ihmisen kuvaamisen kannalta ehkä voimakkain.

 

Rien que les heures käsittelee ihmisiä ja niin painokkaasti, että mikään muu ei oikeastaan merkitse. Elokuva on suurta, ikuistunutta nykyhetkeä samalla kun se on historiaa tavalla, jonka vain dokumenttielokuva voi tavoittaa.

 

Ihmisten ammatti on aina konkreettinen maailma, jolla on ominaishajunsa: lihanpilkkojan kautta kuvaan ilmestyvät teurastamonäyt. Laitakaupungin ydin, kauneus ja rumuus pelkistyvät jätteiden teemaan: tapahtumia ei aina kerrota suoraan, vaan seurauksien, syy-yhteyksien ja ehkä katkenneiden tapahtumaketjujen katkelmina.

 

Monet kauneimmat kosketukset ovat tapahtumattomia: vanha istuallaan huojuva nainen jolle aika ei enää merkitse mitään; tuokiokuvissa yhdistyvät tarkkuus ja toisaalta idea, että aika ja paikka pakenevat meitä aina, huolimatta taipumuksestamme yrittää vangita niitä.

 

Lisäksi meillä on etuoikeutettu katsomistilanne: hollantilainen Maud Nelissen, yksi maailman johtavia mykkäelokuvamusiikin säveltäjiä ja dramaturgeja, analyyttinen ja lyyrinen lahjakkuus, antaa Cavalcantin teokselle vielä sellaisenkin ulottuvuuden, jota ei ole aiemmin todistettu.