Matkalla ymmärtämään poliittista pahaa

Aloitin kuvien tekemisen ja manipuloinnin jo nuorena asuessani Jerusalemissa. 12 -vuotiaana aloitin valokuvaamisen ja kuvien kehittämisen pimiössä, jonka rakensin äitini kotiin. Kenties tämä fyysinen suhde kuviin ja niiden kehittämiseen teki minusta tietoisen siitä seikasta, että kaikki kuvat ovat manipuloituja.

Kaltaiselleni nuorelle ja tietoiselle israelilaiselle, dokumenttielokuvien tekeminen tarjosi mahdollisuuden tehdä sekä kuvia että poliittista diskurssia. Koin tämän enemmän velvollisuudekseni kuin etuoikeudeksi. En kuitenkaan koskaan ole päättänyt alkaa elokuvaohjaajaksi tai dokumenttien tekijäksi, vaan pohdin yhä toisinaan mitä teen kun kasvan isoksi. Todellisuudessa dokumenttien tekeminen, ohjaaminen ja opettaminen edustavat minulle keinoa olla yhteydessä julkiseen kenttään ja välinettä poliittiseen osallistumiseen.

Kun tein ensimmäisen elokuvani 22 -vuotiaana, olin hyvin varma näkemyksestäni ja keinoistani. Tästä syystä Aqabat Jaber, Passing Through tuntuu tänä päivänä helpoimmalta tekemistäni elokuvista. Palestiinalaisella pakolaisleirillä Palestiinan miehitetyllä alueella kokonaan arabiaksi kuvattu pitkä dokumentti avasi minulle dokumenttielokuvan maailman, mutta ennen kaikkea se paljasti minulle synnyinmaahani kohdistuvan miehitysvastarinnan.

Muutama kuukausi elokuvan ensi-illan jälkeen miehitetyillä alueilla puhkesi ensimmäinen palestiinalaisten kansannousu. Koko maailma näki televisioistaan kuinka julmasti nuoret israelilaiset sotilaat, maanmieheni, kohtelivat aseettomia palestiinalaisia nuoria. Olin tästä kauhuissani, kuten olivat monet muutkin. En ollut kauhuissani niinkään väkivallasta vaan siitä kuilusta, joka oli avautunut sen välille, mitä meitä oli koulussa velvoitettu ”muistamaan” ja mitä ”ei koskaan enää” saisi tapahtua.

Päätin kyseenalaistaa israelilaisten kollektiivisen muistin rakentamisen elokuvan keinoin. Israelissa huhtikuu on muistojuhlien aikaa. Izkor, Slaves of Memory on elokuva joka seuraa kansallisia juhlallisuuksia koulujärjestelmän kautta. Käytin omia kouluaikojen muistojani elokuvaa tehdessäni ja kuvasin sen lapsen näkökulmasta. Kamera nousee korkeammalle sitä mukaa, kun lapset vanhenevat. Koenkin, että uutiskuvat maanmiesteni, nuorten israelilaisten sotilaiden julmuudesta, johtivat minut kohdistamaan kamerani uhrien sijasta syyllisiin.

Izkor, Slaves of Memory -elokuvan jälkeen olen omistautunut työssäni, kutsukaamme sitä poliittis-esteettiseksi elokuvalliseksi projektiksi, jatkuvaan pyrkimykseen kuvata syyllisiä. Tämä on mielestäni avain poliittisten rikosten ja pahan mekanismien ymmärtämiseen. En usko, että trauman esittämisellä itsessään on mitään kollektiivista, sosiaalista tai poliittista merkitystä. Merkityksellistä se on trauman kokeneille yksilöille.

Tavallisten ihmisten tekemät hirvittävät sotarikokset, kuten Adolf Eichmannin natsirikokset, eivät saisi vihjata, että potentiaalisina rikollisina olisimme kaikki syyllisiä. Jos tämän potentiaalisen rikollisuuden sekoittaa todelliseen, oikeudenmukaisuus tulee hylätyksi. ”Jos kaikki ovat rikollisia, kukaan ei ole rikollinen”, sanoo filosofi Hannah Arendt. Eichmann käytti juuri tätä perustelua. Hänen mielestään kaikki olivat rikollisia, joten kaikki ovat myös vastuussa. Tämän takia Arendtin tekemä työ kehottaa meitä arvioimaan jokaisen tapauksen erikseen ja yksittäisenä, sekä pohtimaan miten kohtaamme tekojemme seuraamukset.

Eyal Sivan
Elokuvantekijä

Käännös: Juha Nurminen