Kuichisan

Kamera seuraa nuoren pojan kintereillä: Hän harjoittelee kirjainmerkkejä, leikkii muoviaseella ja kävelee työmaalla. Kuva heittelehtii mustavalkoisen ja värillisen välillä, pätkii, siirtyy assosiatiivisesti seuraavaan kohtaukseen. Irrallisilta tuntuvat kohtaukset tihentyvät kuin varkain tukevaksi seitiksi, joka kuvastaa eriskummallisella tavalla Okinawaa – ainutlaatuista saarta, jolla elokuva on kuvattu. Entinen kuningaskunta siirtyi USA:n sotilastutkikohdaksi ja sittemmin osaksi Japania. Hiljainen poika tulkitsee profeetallisella herkkyydellä saaren salaperäistä ominaislaatua.

 

Myös Suomessa asunut ohjaaja Maiko Endo käyttää leikitellen elokuvaa runollisen ilmaisunsa välineenä. Esikoisohjaus herättää riemun siitä, että elokuvalla voi taidemuotona olla vielä runsaasti tutkimattomia ulottuvuuksia. Kuichisan on aarrearkku, jonka sisältö lumoaa kokeellisen dokumenttielokuvan ystävän.