Kotimaisen esityssarjan valintaraadin raportti: Helmiä pimeässä vuodenajassa

Elokuva on kerronnan lajeista vaikuttavin ja dokumenttielokuva sen helmi. Jälleen kerran saatoimme todeta dokumentaarisen elokuvan voimakkuuden ja koskettavuuden.

 

Parhaimmillaan dokumentti kykenee tiivistämään olennaisen olemassaolevasta. Elokuva ei kerro meille pelkästään faktatietoja elämästä vaan välittää kokemuksen kanssaihmisten elinpiiristä. Tuskin mikään muu taiteenlaji tarjoaa mahdollisuuden yhtä voimakkaaseen samastumiseen.

 

Tämänhetkinen Suomi ja likipitäen koko muukin maailma kamppailee taloudellisten vaikeuksien, epätasa-arvon, luonnonvarojen rajallisuuden, ilmastonmuutoksen sekä monen muun ongelman kanssa. Haasteena on maan elinkelpoisen pinnan jakaminen seitsemän miljardin ihmisen kesken. Dokumenttielokuva ei suinkaan tarjoa ratkaisuja ongelmiin, mutta sen tekijät luovat katseen siihen, mitä pitäisi muuttaa, jotta tällä pallolla olisi parempi elää. Elokuvat pakottavat arvo- ja moraalikeskusteluun. On mahdotonta olla piittaamatta siitä, mikä on niin väkevästi silmiemme eteen tuotu. Keskusteluissamme raadin jäsen kiteyttikin elokuvien katselemisen olevan matka tiedostamiseen.

 

Tänä vuonna kotimaiseen sarjaan ilmoitettiin 60 elokuvaa, mikä on noin kolmekymmentä prosenttia vähemmän kuin edellisvuosina. Tämänhetkinen rahoitus- ja levitystilanne vaikuttaa selvästi tuotantoon. Raati ilmaisee huolestuneisuutensa kotimaisen dokumentaarisen elokuvan jatkuvuudesta. Kotimaisen dokumenttielokuvan riittävä määrä ja siihen kohdennettujen varojen kasvattaminen ovat raadin mielestä ensiarvoisen tärkeitä: Taiteenlaji näyttää ainutlaatuisella tavalla suomalaista elämää ja Suomen paikkaa maailman kartalla. Yhtä lailla se kykenee kertomaan meille, minkälaisella pallolla elämme ja mikä on olennaista tässä aikakaudessa.

 

Myös toteutuksessa on havaittavaa muutosta. DocPointiin lähetetyistä elokuvista moni seuraa reportaasin muotoa – reportaasia väheksymättä – sen ollessa taloudellisesti kevyempää: hankalasti kuvattavat asiat on halvempaa sanoa voice-overina. Tekijöiden sitkeydestä ja rohkeudesta tarttua polttaviin aiheisiin on kuitenkin annettava kehuja: moni on aloittanut elokuvansa tekemisen ilman tietoa rahoituksesta. Ilahduttavana raati piti sitä, että tekijät tarttuvat rohkeasti niin kotimaisiin aiheisiin kuin matkustavat kaukomaillekin. Elokuvat todistavat, ettei Suomi ei ole irrallaan muusta maailmasta. Varsinkin nuoret tekijät tutkivat sekä Suomea osana suurempaa kokonaisuutta että muiden maiden oloja tässä globaalissa maailmantaloudessa.

 

Kati Juuruksen Yhden miehen rauha liittää Espoon maailmanpolitiikkaan; elokuvan päähenkilö Abdullahi Farah pitää pientä kauppaa Espoossa ja neuvottelee Somaliaan rauhaa. Farah on yhteyksissä sodan eri osapuoliin ja työskentelee itseään ja perhettään säästämättä sovun aikaansaamiseksi. Rauha antaa kuitenkin odottaa itseään, ponnisteluista huolimatta. Mika Koskisen Punaisen metsän hotelli tutkii Stora Enson toimintaa Guangxin maakunnassa Kiinassa. Paikkakunnan talous rakentuu Stora Enson varaan, joten seudun virkamiehet estävät Koskisen journalistiset tavoitteet pitämällä häntä lähinnä vankina hotellissa ja kyyditsemällä Koskisen yhteyshenkilöt satojen kilometrien päähän.

 

Iris Olssonin ja Yves Niyongabon syvästi koskettava Sydämeni taakka kuvaa kansanmurhasta toipumista Ruandassa. Five Star Existence, Sonja Lindénin pitkä tutkimusmatka teknologiaan, liikkuu sujuvasti Koreassa ja Suomessa kyseenalaistaen tarvitsemamme uuden teknologian määrän ja sen vaikutuksen arjessamme. Katja Gauriloffin Säilöttyjä unelmia kertoo ruoka-aineteollisuuden parissa työskentelevien ihmisten elämänkulusta. Hanna Maylettin Kerjäläiselokuva ei jätä ketään kylmäksi: dokumentin myötä joudumme tarkastamaan kukin omaa asemaamme auttamisessa ja auttamatta jättämisessä.

 

Kotona kylässä, Kiti Luostarisen uunituore elokuva, on ehkä viimeinen laatuaan; se kuvaa Kitin omaa yhteisöä – Luhangan kylää, jossa on vielä mahdollisuus elää luonnon keskellä, harjoittaa pientä maataloutta sekä ihailla kotiterassilla auringonlaskua ja -nousua. Nuorta elokuvaa parhaimmillaan edustaa Aleksi Raijin Finnsurf, joka kuvailee letkeällä otteella surffaamisen riemuja niin hyisellä Suomenlahdella kuin lämpimillä vesilläkin. Veli Granön Profeetta ja PV Lehtisen Sielunsieppaaja edustavat ansiokkaasti kotimaisen esityssarjan kokeellisia elokuvia.

 

Jokaisen sukupolven ja aikakauden on tarkistettava käsityksensä menneisyydestä. On katsottava sitä, mihin katsetta ei ennen ole suunnattu, jotta menneisyys avautuisi meille uudella tavalla. Ville Suhosen Jäämarssi – Suomen matkaopas 1941–42 on voimakas elokuva, joka katsoo aiemmin vaiettuun venäläisten sotavankien kohtaloon. Mervi Junkkosen Jälki elämässä – 4 tarinaa kidutuksesta vertautuu oudolla ja hätkähdyttävällä tavalla Jäämarssiin. Voimmeko olla ylpeitä nykyisestäkään tavasta toimia?

Oppilastöitä oli tänäkin vuonna runsaasti, ja ne käsittelivät muun muassa vanhuutta, äitiyttä, kuolemaa, romaneja, omaa kasvua, musiikkia, skeittailua sekä nuoruutta. Niissä oli kokeilevuutta, vanhanaikaisuutta ja runouttakin. Ensimmäisissä elokuvissa saattaa toisinaan olla otteen haparoivuutta mutta usein myös elämän katsomisen suurta raikkautta. Raati valitsi joukosta ne, joiden toteutuksessa näyttäytyi tekijöiden persoonallinen ja luova ote tai joiden aihetta ja käsittelytapaa raati piti ansiokkaana.

 

Raadissa olemisen ilo ja rikkaus on niissä keskusteluissa, joita käymme katsotuista elokuvista. Nytkin elokuvat innostivat meidät keskustelemaan omasta historiastamme, suomalaisuudesta, kansainvälisyydestä, taloudesta, sodasta, rauhasta, kidutuksesta ja tietenkin elokuvasta itsestään sekä sen paikasta yhteiskunnassamme. Aivan kivutonta raadissa oleminen ei ole; myös katselmuksen ulkopuolelle jääneillä elokuvilla on arvonsa. Jouduimme keskustelemaan monestakin elokuvasta pitkään, ennen kuin kykenimme luopumaan niistä.

 

Toivotamme katsojille mielenkiintoisia hetkiä Kotimaisen esityssarjan parissa. Toivottavasti elokuvat virittävät innostavia keskusteluja!