Kirsti Simonsuuri: Eurooppalaisen humanismin kasvot

Euroopan kasvot, avoin ja salattu maailma, kuuluvat yksityiselle ihmiselle joka katsoo sinua. Kansanjoukkojen katse kohdistuu sinuun. Se on monimuotoinen ja hämmentävä, levoton ja vaativa, elävä ja kuollut. Eurooppa kuoli jo kerran, viimeksi vuonna 1945 – ja sitä on herätetty henkiin aina tähän päivän asti. Kaikki Euroopan reuna-alueiden tapahtumat muokkaavat ihmiskohtaloita myös Euroopan ytimessä.

Ihmisen identiteetti on muuta kuin päätöslauselmia tai kokoussaleja, se on katuja, kauppapaikkoja, muureja, tehtaita, palatseja ja telttoja. Se on yhteen kietoutuneita historioita, monia kieliä ja dialekteja, miljoonien kertomusten kokoelmia. Tuhansien vuosien ajan Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan kertomukset ovat sulautuneet osaksi eurooppalaista kulttuuria, niin että lopulta on aika vaikea erottaa näitä tarinoita toisistaan.

Valokeila osuu maanosan periferioihin, joissa jokainen voi olla keskus. Marginaalisuus on kulttuurien sisään rakennettu piirre, niiden voima ja heikkous. Voimme tulkita nykytilannetta myös niin, että ilman marginaaleja ei ole keskusta, ei kulttuuria – kuten antropologi Mary Douglas ilmaisee asian, marginaaleissa on erityinen voima ja monokulttuurinen valtio mahdottomuus.

Näinä aikoina humanismi, joka on ennen kaikkea eurooppalainen idea, on erityisen kriittisessä vaiheessa. Meitä on paljon, liikaa, ja meidän historiamme ovat kietoutuneet yhteen lukemattomilla tavoilla. Humanismi on alun perin ihmisyyden monimuotoisuuden suvaitsemista, ja sen ympärille rakentunut idealistinen studia humanitatis, on kriittistä tutkimista ja katsomista.  Kaikki tämä on jotenkin äärimmäisen kovalla koetuksella.

Ajattelemme, että Eurooppa on tietoisuutta, ja tietoisuuden vähittäinen herääminen on ihmisen kasvua. Mutta se mitä tapahtuu tällä hetkellä, on käänteinen tapahtumaketju. Postmytologinen ihminen Euroopan ydinalueilla ei enää osaa ymmärtää toisten tarinoita. Ihmisyyden monimuotoisuuden kieltäminen, suvaitsemisen vastakohta ja suvaitsemattomuus, on ihmiskasvoista barbaarisuutta. Tarvitaan todellisen elämän epävirallisen logiikan ymmärtämistä. Kun keskiaikainen Eurooppa janosi tietoa, kasvatuksen ja kulttuurin ideaaleja, se kerääntyi koulujen, yliopistojen ja yksityisten taiteen ja tieteen persoonallisuuksien läheisyyteen.

Kun tietoa siirretään eteenpäin, sukupolvelta toiselle, se tapahtuu useimmiten myös vaistonvaraisesti. Tietoon ei riitä yksi tai kaksi sukupolvea. Erilaiset ihmiset ja erilaiset kulttuurit tuovat uusia ideoita ja menettelytapoja. Tämän sukupolven kysymys on: miksi erilaisuus hätkähdyttää? Miksi emme opi hyväksymään sitä mikä on osa meitä? Voi etsiä ja rakastaa monissa maissa, ja monia maita ja niiden ihmisiä voi rakastaa ja tuntea omaksi.

Muukalaiset, jotka tulevat kertomaan tarinaansa, kielellä jota vielä ei voi ymmärtää, tuovat meille myös sitä syvyyttä, jota kulttuuri tarvitsee. Historia kiertää kehässä. Jos eurooppalaisen humanistisen ajattelun keskeinen pyrkimys on ollut luoda sivistyksen ideaaleja, se on pyrkinyt myös kuljettamaan tätä ideaalia toisiin kulttuureihin. Se mikä on aivan lähellä, mikä on tuttua, on usein vaikea ymmärtää – emme näe sitä osana omaa kulttuuria – mutta he tulevat ja kertovat sen meille, kuten näissä elokuvissa tapahtuu. Olemme matkalla omassa, mutta vieraassa maassa.