Erja Dammert: Matka vieraille maille ja uusiin ajatuksiin

Joskus on hyvä päästä kotoa pois, vieraille maille. Jos kaivaa maahan tarpeeksi syvän kuopan, pääsee Kiinaan. Viktor Kossakovsky on toteuttanut tämän lapsuuden haaveen - ei tosin lapiolla, vaan ilmateitse.   Hän on kuvannut maapallon antipodeja, vastapaikkoja.  Argentiinan Tampan antipodi osuu Shangaihin.  Elämänmeno on jokseenkin verkkaista Argentiinan maaseudulla. Odotellaan päivän kulkua ja mahdollisesti paikalle tulevia autoja. Kiinalaiset elävät päinvastoin, ja Kossakovskyn kamera viilettää autojen täyttämässä tunnelissa vauhdikkaammin kuin tietokoneiden ajopeleissä. Elokuva on kuvaajain juhlaa. Esimerkiksi kotkan lentoa Patagoniassa Kossakovsky kuvaa niin taitaen, että isossa teatterissa katsoja unohtaa oman ihmisenä olemisensa ja teatterin pimeydessä tuntee omien siipiensä havinan. Elokuva on elokuvallisen ilmaisun mestariteos - kuvat ja äänet ovat huikaisevia. Eläköön siis ¡Vivan las Antipodas! 

 

Aivan toisenlainen elokuva on Water Children. Japanilainen pianisti, taiteilija Tomoko Mukaiyama rakentaa pieneen kylään Japanin takamaille katedraaliin kahdestatoista tuhannesta valkeasta mekosta ja kuukautisverestä. Katedraalin leijuvat valkeat ja vähän tahriintuneet vaatteet rauhoittavat, kylän naiset istuvat katedraalin kohdussa ja puhuvat kerrankin itsestään ja olemisestaan. Tunsin epäluuloa elokuvaa kohtaan, olenhan nähnyt 1960-70-luvun keittiöfeministisiä kuvauksia naiseudesta, enkä voi sanoa pitäneeni niistä erityisesti. Hämmästyksekseni tämä elokuva avautui kuvaamaan elämisen ihmettä, luomisen ihmettä ja ihmisenä olemisen ihanuutta ja kurjuutta.

 

Veri, hedelmöittyminen sekä lapsen syntymä, kuolema ja lapsettomuus - katedraalin valkeat ja veritahraiset vaatteet sisältävät tarinoita elämästä. Elokuva ei ole vain naisille eikä se ole vain naisista. Takamaiden riisinviljelijämies löysi katedraalin kautta itselleen uuden elämän: hänen riisipeltonsa muuttuivat osaksi elämän kauneutta. Elokuvan herkkätunteinen ohjaaja Aliona van der Horst osallistuu itsekin elokuvaansa. Iloksemme sekä Aliona että Tomoko tulevat DocPointiin puhumaan yhteisestä työstään. 

 

Toisenlaista vaikeutta koin katsoessani Eyal Sivanin elokuvaa  Adolf Eichmannin oikeudenkäynnistä.  Eichmann oli vastuussa holokaustin järjestämisestä. Elokuva Specialist, Portrait of a Modern Criminal  on kuvattu oikeussalissa, kamera vain tallentaa oikeussalin tapahtumat. Juuri mitään ei tapahdu, Eichmann pitää itseään syyttömänä - hän teki niin kuin kuului tehdä, kaikki muutkin tekivät sen mitä kuului tehdä. Itseään Eichmann ei pidä syyllisenä mihinkään erityisesti.

 

Sarjassamme esitettävät Eyalin elokuvat tutkivat syyllisyyttä, muistia ja ihmisen asemaa yhteiskunnan tapahtumissa.  Elokuva Izkor, Slaves of Memory luo katseen lapsiin ja nuoriin ja eritoten siihen, mitä heille opetetaan historiasta, minkälainen menneisyys heidän harteilleen asetetaan.  Route 181 elokuvassa kohtaamme suuren joukon ihmisiä, jotka näyttävät osuneen kameran eteen sattumanvaraisesti tekijöiden matkatessa pitkin Israelin vuoden 1947 rajaa. Jokaisesta kohtaamisesta syntyy syvällinen tarina elämästä uudessa Israelissa. Jaffa, the Orange’s clockwork  kuvaa meidän kaikkien tunteman appelsiinin kautta Israelin ja Palestiinan kipeää historiaa.  Palestiinalaiset ovat viljelleet appelsiineja lehdoissaan iäisyyksiä, ja jo 1800-luvun puolivälissä appelsiinien kansainvälinen kauppa kukoisti. Aiemmin arabit ja juutalaiset työskentelivät sulassa sovussa palestiinalaisten appelsiinilehdoissa.  Elokuva yhdistää väkevästi vanhaa arkistomateriaalia nykyhetken haastatteluihin. Pienessä appelsiinissa näyttäytyy kahden kansakunnan historia ja pitkä verinen taival. Ja silti, mieleen jää voimakkaasti vanhojen ihmisten viisaus: on elettävä sitä elämää, mikä on.  

 

Ymmärrän, että on täysi mahdottomuus katsoa kaikki DocPointin elokuvat, mutta suositeltavaa se olisi.  Suhtaudun niihin suojelevasti: joka ikisen olen valinnut ja joka ikinen on omalla tavallaan ainutlaatuinen ja välttämätön.

 

 

Kuva: Heidi Uutela