Erja Dammert: Luolamaalauksista 3D-elokuviin

Kämmen, lauma lehmiä, metsästäjiä, hunajankerääjiä, alkuhärkiä, peuroja, leijonia ja abstrakteja merkkejä. Emme tiedä, mitä esivanhempamme ovat halunneet sanoa maalauksillaan, mutta niitä löytyy maapallon kaikilta kolkilta. Varhaisimmat luolamaalaukset ovat yli 35 000 vuotta vanhoja. Kädenjälki kalliopinnassa on ehkä huudahdus: minä olen täällä! Tai monimutkaisempi ilmaus: minä olen täällä yhteydessä kaikkeuteen. Kuvien tarkoitus voi olla tuoda metsästysonnea ja auttaa lauman hengissä säilymistä, ne ehkä parantavat sairaita tai niiden avulla saadaan yhteys esi-isiin tai jumaliin – emme tiedä. Luolamaalauksista pääsemme nauttimaan Werner Herzogin 3D-elokuvassa Cave of Forgotten Dreams.

 

Luolien pimeyttä ei voi olla rinnastamatta elokuvateatterin pimeyteen. Mekin keräännymme pimeään katsomaan viestejä kuvien tekijöiltä. Yksinkertaisimmillaan elokuva on kuin kämmenen jälki: minä olen täällä kaikkeudessa. Ja toisaalta monet elokuvat pyrkivät säilyttämään laumaa, seitsemän miljardin ihmisen joukkoa. Elokuvan tekijä katsoo ympärilleen ja haluaa useimmiten tehdä dokumentin näkemästään pahasta. Dokumentaristi on melkein aina maailman parantaja; hänen katseensa osuu siihen, mikä pitää ja mitä voi muuttaa. Ympäröivä maailmamme tarjoaa runsain mitoin aineistoa kerrottavaksi: Arabimaiden keväästä alkanut myllerrys jatkuu Euroopassa, ja kansalaisaktivismi nostaa päätään kaikkialla. Samoin huoli ilmastonmuutoksesta koskettaa kaikkia. Enää emme ehkä usko kuviemme vaikuttavan henkimaailmaan, mutta ehkä toivomme, että ne vaikuttavat suuntaan, jonka ihmiskunta on ottaakseen.

 

Iikka Vehkalahden voisi palkita monestakin syystä, mutta tänä vuonna hän saa Apollo-palkinnon suurenmoisesta työstään sekä kotimaisen että ulkomaisen dokumentaarisen elokuvan parissa. Hän on vaikuttanut voimakkaasti suureen osaan menestyneistä kotimaisista elokuvista, ja ilman häntä tietäisimme maailmasta paljon vähemmän. Intia ja Afrikka – kolmannen maailman elokuvat ovat tulleet meillä nähdyiksi Iikan tuottamina.

 

Festivaalin päävieras Eyal Sivan taas katsoo tarkasti ja kuvaa katsomaansa vieläkin tarkemmin. Route 181 on nelituntinen matka Israelissa asuvien ihmisten elämän kohtaloihin ja asenteisiin. The Specialist, Portrait of a Modern Criminal kuvaa Adolf Eichmannia kameran ollessa vankkumattomasti oikeusssalissa, ja elekuva on karmaisevan huikea. Jaffa, the Orange’s Clockwork on kaunis elokuva appelsiinilehtojen kohtaloista ja vanhoista miehistä, jotka kertovat harvinaisen lempeästi siitä, mitä elämä kerran oli.

 

Vanha mies keinuttaa lastenlasta pimeässä illassa. Tästä kuvasta alkaa kokeellisen elokuvan taiturin Philippe Grandrieux'n elokuva It May Be That the Beauty Has Strengthened Our Resolve – Masao Adachi, joka kertoo toisesta elokuvan mestarista ja hänen merkillisestä urastaan. Myös Kuichisan rikkoo perinteistä kerrontaa: kamera lipuu kuin lapsen katse yhdestä kiinnostavasta kohteesta toiseen. Sirkka-Liisa Konttisen elokuvissa voimme nauttia ajattomuudesta ja kuvan voimasta. Planet of Snail puolestaan kertoo herkän kauniisti kuurosokean miehen ja hänen vaimonsa, todellisuuden tulkkinsa rakkaustarinaa.

 

Homo sapiens -laji on säilynyt hengissä, koska kykenemme solmimaan läheisiä luottamuksellisia suhteita toisiimme ja tekemään yhteistyötä. Tämäkin elokuvafestivaali on syntynyt lukemattomien ihmisten yhteistyöstä. Kiitos siitä kaikille!