Blogi

Isoisäni rakensi 50-luvulla pienen kesäsiirtolamökin Lauttasaareen. Se sijaitsee noin 15 metrin päässä vesirajasta ja sen rappusilta voi seurata luonnon ja meren elämää. There Once was an Island  -elokuvan asukkaat ja pieni Nukutoan saari toivat väistämättä mieleeni oman mökkini ja erään hiljattaisen piipahduksen Lauttasaaressa.

Kävin loppuvuodesta 2011 erään myrskyn jäljiltä katsastamassa mökkini tilaa ja huomasin, että vaikka rakennus oli kunnossa, oli viereinen hiekkaranta kadonnut hetkeksi kokonaan. Vesi oli myrskyn voimasta tullut metrin tavallista ylemmäs ja  hävittänyt paikan, jossa kesällä otin aurinkoa. Se näytti pelottavalta. 

Takuilla ja minulla on samoja huolia: haluamme säilyttää rakkaat rakennuksemme, niiden kulttuuriperimän ja pysyä niillä sijoillamme. Minulle mökki on kuitenkin vain vapaa-ajanviettopaikka, taku-kansa taistelee koko kulttuurinsa 1000-vuotisesta olemassaolosta.  On hämmentävää tajuta, että muutama sentti merenpintaa sinne tai tänne, voi tuhota kokonaisen kulttuurin.

Taku-kansan yhteisössä vallitsee ihailtava tasa-arvoisuus. Kun laivakontakti mantereelle on vain kahdesti vuodessa ja ruoka viljellään pitkälti itse, on ruokavarannot jaettava asukkaiden kesken tasan. En voi lakata miettimästä, josko tällainen voisi olla hyväksi meillekin. Kun joutuisimme edes jonkin aikaa säännöstelemään, ehkä ruoan ja muiden hyödykkeiden arvostus kulttuurissamme kasvaisi? Ehkä niin oppisimme elämään kestävämmin?

Nukutoan saari ja sen 400 asukasta on sopiva minimaailma kuvattavaksi dokumentissa, joka kertoo vedenpinnan nousun ihmiselle aiheuttamista käytännön ongelmista. Konkretiaa nimittäin tarvitaan, jotta me länkkärit ymmärtäisimme, mitä ilmastonmuutos on saamassa aikaan.

Isoisäni mökissä on kumisaappaat, saa nähdä koska niitä tarvitaan.

Noora Shingler on toimittaja / Kemikaalicocktail- ja Uusi Musta blogien perustaja
 

Amerikkalaisesta sotaveteraanista tuli viime vuosikymmenen aikana monipuolinen elokuvasankari: parikymppinen posttraumaattinen raunio, jonka isänmaa unohti pyörätuoliin Jack Danielsin ja Glockin seuraan. Hänellä ratsastettiin, häntä säälittiin, häntä kunnioitettiin, hänet hylättiin. Sotavalokuvaaja Danfung Dennisin Hell and Back Again poraa tyhjää yhden vammautuneen upseerin päähän.

Sekasortoiset mutta hysteerisen värikylläiset ja asetellut taistelukuvat seuraavat kotiutettua kersantti Nathan Harrisia takaisin normaalinharmaaseen otetta pakenevaan perhe-elämään. Kaipuu takaisin sotaan, tappamaan ja elämänhallintaan on sietämätön. Dennis leikkaa taistelukenttää, lähiömarkettia ja makuuhuonetta herkästi mutta tunteetta – etsien Harrisista ulos viljeltyä, koulittua ja ammuttua ihmistä.

Hell and Back Againin odottaa turhaan suovan empatiaa päähenkilölleen. Danfung Dennis vain kaivaa kaiken sodan epäinhimillisyyden ulos yhdestä tuhotusta mielestä vastenmielisen kauniina elokuvana.

Tapio Reinekoski tykkää elokuvista ja niistä kirjoittamisesta.

Kuva: Tuomas Kärkkäinen

On yö ja Tahririlta kuuluu mielenosoittajien rytmikkäitä huutoja. Kansaa on kokoontunut Kairon kaduille. Ilmapiiri on käsinkosketeltavan jännittynyt. Olemme keskellä Arabikevään uutisotsikoiden taustalla olevaa maailmaa. Helmer Stefano Savonan elokuva Tahrir - Liberation Square vie katsojan suoraan kansannousun sydämeen ja tunnelmaan seuraten kahden viikon ajan tapahtumia Tahririn aukiolta.

Elokuvasta puuttuu kokonaan musiikki ja siinä ei ole kertojan ääntä. Savona kuuntelee ihmisiä ja antaa heille tilaa kertoa omaa tarinaansa. Egyptiläiset nuoret Noha, Ahmed ja Elsayed keskustelevat, jakavat kokemuksiaan ja puhuvat toiveistaan. He eivät edusta koko kansannousua ja kaikkia niitä poliittisia ääniä, jotka olivat läsnä Tahririlla, mutta heidän esiin tuomat näkökulmat ja tarinat ovat tärkeitä. 

Heillä on yksi yhteinen tavoite: Mubarak pois vallasta! Symbolisen johtajan on lähdettävä, vaikka he eivät osaa kuvitella vielä sitä, millaista olisi elämä ilman Mubarakia. Suunnitelmaa demokratian toteuttamisesta ei ole.

Savonan kuvaamaa raakamateriaalia kertyi yli kolmekymmentä tuntia ja lopullinen leikkaus rajaa siitä 90 minuuttia. Dokumentti tiivistää Tahririn keskeisiä tunnelmia: intoa ja euforiaa, päättäväisyyttä ja vihaa, mutta ennen kaikkea se kuvaa solidaarisuutta, joka yhdisti Egyptin kansaa hetkeksi yhden tavoitteen taakse. 

Tarkkaileva tapa lähestyä aihetta ei pitkästytä lähes puolentoista tunnin elokuvassa. Ohjaaja antaa katsojalle tilaa tulkita.

Ensimmäisen välintilipäätöksen aika on vasta nyt. On kulunut noin vuosi Egyptin kansannousun alkamisesta. Arabikevään jälkeinen vaalikamppailu toi monia yllätyksiä. Sen vuoksi Tahrir elokuva on hyvä tapa palata takaisin niihin tunnelmiin joista kaikki lähti Egyptin kansannousun alkaessa Tunisian vallankumouksen jälkeen 25. tammikuuta 2011. Arabikevät on ohi, mutta kansannousut jatkuvat.

Lilly Korpiola on mediatutkija ja Lähi-idän asiantuntija.
 

Kollegani Tunna Milonoffin kanssa fiilistellään jo kielet suupielistä
roikotellen tulevan DocPoint-festarin ohjelmistoa ja erityisesti sen
Eurooppa-sarjaa.

Hämmentyneestä Euroopasta kyyristelemässä muuriensa takana ei tosiaankaan duunata liikaa leffoja – saati sitten syventävää journalismia. Liian harvoin muistetaan esimerkiksi ne  tuhannet, jotka vuosittain menettävät henkensä pyrkiessään Eurooppaan, linnakkeeseen, joka on rakentanut hyvinvointinsa myös kehitysmaista ryöväämillään rikkauksilla.

Kirjoitimme aiheesta äskeittäin ilmestyneeseen tietokirjaamme Mad World – Seikkailijan Atlas. Tiedonhankinnassa törmäsimme hyytävään tarinaan, jossa tuttu skönari oli ensi kertaa ajamassa tankkeria Gibraltarinsalmen läpi Välimerelle.

Kapeassa salmessa tutka pamahti täyteen pieniä pisteitä. Kippari vastasi ihmettelyyn, että ne ovat kaikki pakolaisia – kuka ylitti kymmenkuntaa mailia soutuveneellä, kuka itse kyhäämällään lautalla. ”Mutta emme pysty mitenkään väistämään”, ruorimies parahti. ”Niinpä. Voidaan vain toivoa, että mahdollisimman harva jää alle”, kippari huokaisi.

Dokumentaristeillakin on totisesti työsarkaa myös Euroopan pimeillä puolilla.

Riku Rantala, Madventures

Olen valinnut esitettäväksi elokuvia, joihin olen tavalla tai toisella sotkeutunut ja jotka ovat syystä tai toisesta minulle merkityksellisiä.

My Best Fiend (1999) on Werner Herzogin parhaita elokuvia. Ennakko-ostin sen jumalattoman meluisassa baarissa Cannesissa. YLE hankki sille oikeudet kaikkiin Pohjoismaihin avittaen alkuvaiheessa ollutta elokuvaa merkittävästi. Oikeastaan Pirjo Honkasalon Melancholian 3 huonetta lähti liikkeelle tällöin, mutta se on jo toinen juttu.

Vitali Manskin Private Chronicles: Monologue (1999) on jäänyt mieleeni kahdesta syystä. Ensinnäkin tapa, jolla hän käyttää yksityishenkilöiden 8 mm:n filmimateriaalia luodakseen kollektiivisen tarinan soviet sapiensista eli neuvostokansalaisesta, on erinomainen. Toiseksi: elokuvan englanninkielinen versio ei toiminut lainkaan verrattuna YLEn kääntäjien erinomaiseen työhön suomeksi toteutettuna.

Alexander Gutmanin Three Days and Never Again (1998) oli yksi edeltäjäni Jarmo Jääskeläisen minulle jättämistä ”perinnöistä”. Tuskin minkään muun dokumentin tuotannon aikana olen huutanut ja kironnut yhtä paljon kuin tämän elokuvan – vaikka harrastan sitä suhteellisen usein. Elokuvan päähenkilöstä Sashasta, joka on erinomainen elokuvantekijä, tuli myöhemmin ystäväni.

Chantal Akermanin dokumentissa South (1999) on yksi mitääntapahtumaton ja pitkäkestoinen kuva, joka on jäänyt lähtemättömästi mieleeni: mies leikkaa pihanurmikkoa ja koko Etelä on läsnä. Elokuva oli ensimmäisiä ennakko-ostojani Dokumenttiprojektiin.

Invoking Justice (2011) on esimerkki elokuvista, joiden toteuttamisessa YLEn panos on ollut suuri, vaikkakaan ei rahallisesti. Dokumentti ei kenties ole elokuvataiteen mestariteos, mutta se on omassa maassaan tärkeä ja yksi niistä harvoista, joissa hokema women's empowerment toteutuu luonnollisesti eikä karttakepillä.

HIV/AIDSin vaikutus yksilöiden elämään ja yhteiskuntien muutokseen on esillä Steps For The Future -hankkeen elokuvissa Miner’s Tale (2001), The Ball (2001) ja Imiti Ikula – Memoryn tarina (2001). Olen ylpeä hankkeesta ja sen merkityksestä ihmisille eteläisessä Afrikassa.

Viktor Kossakovsky on ainutlaatuinen persoona ja hänen kymmenen käskyään erinomaiset. Viktor halaa kuin karhu ja on ainoa tuntemani ihminen, joka on nähnyt itsensä peilissä kahdesti. Winners & Bestsellers -esityssarjassa nähtävässä elokuvassa ¡Vivan las Antipodas! (2011) on mestarillisia hetkiä. YLE oli yksi harvoista tv-kanavista, joka lähti mukaan tähän Venetsian elokuvajuhlien toiseen avajaiselokuvaan. Dokumenttielokuva tarvitsee honkasaloja, kossakovskyja, lehmuskallioita ja saupereita; muuten siitä tulee helposti vain tuote.

Iikka Vehkalahti

Kuva: Heidi Uutela